Maukka 1v.

Miten aika voi mennä näin nopeasti? Juurihan minä odotin jännittyneenä että minkä pennun Miikku minulle valitsee, ja tunsin piinaavaa odotuksen tuskaa kun pennun kotiin hakeminen siirtyikin kolmella viikolla Pätkän saatua jostain kennelyskän. Viime kesänä isompien perässä taapersi pikkuinen Maukka, ja nyt samainen kaveri on 1-vuotias komea nuori koira. Minne mun pentu katosi?

Maukan yksivuotissynttäreitä päästiin juhlistamaan agiepisten merkeissä, sillä oivallisesti eräs lähiseura järjesti möllikisat samana päivänä ja sinne mekin suunnattiin. Maukan ilmoitin putkiralliin ihan matalilla rimoilla (hyppyjä olikin hurjat 4), ja pääasiassa tarkoitus oli testata mitä Maukka vieraasta paikasta ja häiriöstä sanoisi. Pätkän otin mukaan kisaavien rataa tekemään, niinikään vieraan paikan treeninä.

Kerrankin olin ajoissa paikalla eikä ollut kiire, joten ehdittiin hyvin hengailla Maukan kanssa hallin virkaa toimittavassa kasvihuoneessa ennen meidän ratoja. Normaalisti kovin lunki Maukka oli aika liekeissä ja olisi halunnut moikata kaikkia ihmisiä ja koiria, ja kun ei päässyt, se kiljui kuin hyeena ja pyöri selällään pitkin lattiaa. Itsekin olin jotenkin tosi jännittynyt vaikka en oikein edes tiedä miksi. Ehkä siinä oli jotain ekan kerran viehätystä? Odottelutila ennen rataa oli tosi levoton ja vähän kyllä mietin että mitähän touhusta tulee, mutta mitä vielä: kun Maukan kanssa sitten päästiin kentälle ja jätin sen lähtöpaikalle istumaan, se unohti kaiken ympärillä pyörivän häiriön ja keskittyi olennaiseen eikä mihinkään muuhun. Huippua! Siellä me rallatettiin, putkiralli nollana läpi ja loppupalkkauskin sujui niinkuin pitikin, patukkaleikit maistuivat Maukalle hyvin. Moni ei ehkä tällaista miettisi, mutta Pätkän kanssa asiaa ihan hiki hatussa työstäneenä voin todeta että tällaistakin oppii arvostamaan.. :D
Meidän rata saatiin oikein videollekin, sillä omien seurakavereiden puuttuessa paikalta tyrkkäsin puhelimeni jonkun kanssakisaajan kannustusjoukoille ja sain kuin sainkin videotodistetta tapahtumasta. Kiitos näille ystävällisille kuvaajille!
Synttäripäivän kruunasi palkintojenjako, jossa Maukka sai valita itselleen mieluisan palkintolelun, ja voi kuinka se oli mielissään kotikutoisesti punotusta, hempeänvärisestä narunpätkästä. Vaatimattomuus kaunistaa. <3

Videolla näet mainion Maukan menoa :)

Ja sitten oli Pätkän vuoro. Oletin että Pätkä olisi väsynyt edellispäivän näyttelyn vuoksi, mutta se olikin uudesta paikasta huolimatta todella hyvässä mielentilassa. Odotellessa se vaati saada tehdä jotain temppuja, mikä on siltä hyvin harvinaista, ja se pystyi hillitsemään itsensä vieressä verkkahyppyjen seassa palkkansa kanssa ilottelevan noutajan läsnäolosta huolimatta.

Kisarata oli mun mielestä hyvin vaikea, esim. kepit alkoivat aivan seinän vierestä ja päättyivät melkein aitaa päin, mutta muutaman yrityksen jälkeen Pätkä selviytyi niistä kyllä. Samoin keinu meni aika lailla seinää kohti. Parasta oli että keppien vaikeudesta huolimatta Pätkä ei alkanut masistella vaikka joutui tekemään niitä uudestaan pariin otteeseen, vaan jopa hitusen kuumui ja alkoi haukkua mulle. Taitomies! Videotodistetta en tähän hätään löytänyt, mutta eipä siinä hirmuisesti näkemistä ollutkaan.

Joka tapauksessa vietettiin kiva päivä ja molemmat pojat saivat uuden paikan treeniä. Voi kun ehtisi epistellä enemmänkin!

Pätkän nousujohteinen näyttelyura

Tämän postauksen omistan Pätkän onneksi lyhyelle ja nousujohteiselle näyttelyuralle, joka ajoittui alkuvuoteen 2019.  Koska Pätkällä on ollut monenlaisia omia pikku kompleksejaan vähän asiassa jos toisessa, ajattelin että olisi hyvä saada se toivottavasti tulevaisuudessa tarpeeseen tuleva H hankittua pois alta. Jos vaikka Pätkä pitäisikin syystä tai toisesta esim kastroida tulevaisuudessa tai jotain. Sellaista aikomusta mulla ei tällä hetkellä ole, mutta eihän elämästä ikinä tiedä mitä eteen tulee. Niinpä ilmoitin Pätkän helmikuun alkuun Kauhavan ryhmänäyttelyyn H:n toivossa, ja näyttelypäivänä keräsin koirani ja kevythäkkini ja menin pitkästä aikaa kehän laidalle norkoilemaan.

Ja huh, olinkin  jo autuaasti unohtanut miten ahdasta, meluisaa ja ahdistavaa se odottelu koiranäyttelyissä on, tai sitten se vaan ei tuntunut niin ahdistavalta leppoisan Ykän kanssa aikoinaan. Hälinästä sekä kenkkuilevista kuulutuslaitteista huolimatta (näitä muuten moni koira pelästyi ihan kunnolla) oli Pätkä ihmeekseni yllättävän iisisti kevythäkissään, jonka olin peittänyt vaikka millä vilteillä niin etteivät ulkopuoliset hälinät häiritse herkkikseni mielenrauhaa.
Kevythäkistä ulos tullessaan Pätkä oli yhä rennolla mielellä, ja rohkeasti painelin kehään sen kanssa.

Pätkä on joskus ollut melko epävarma ihmisiä kohtaan ja siksi jännitin huikan tuomarin käsittelyä, mutta tuomari käsitteli oikein nätisti koiria, ja Pätkäkin hyväksyi lähemmän tarkastelun ja kopeloinnin hienosti. Jossain kohtaa havahduin siihen että huomasin kehäsihteerinä olevan kaverini ottavan Pätkästä kuvaa seisottaessani sitä tuomarinpöydän edessä ja ihmettelin että kuinka se kehtaa siellä kehäsihteerinä meitä kuvata... Totuus paljastuikin sitten hetkeä myöhemmin (sekä myöhemmin videolta) kaverini kerrottua minulle että tuomari oli pyytänyt ottamaan kuvan Pätkästä ("tuolla on aivan liian lyhyt karva, otappa kuva siitä"). No ihmekös kaverini kameroi siellä pöydän vieressä. :D Vähän kyllä mietityttää että mihin käyttöön se kuva meni ja mitä tuomari sillä tekee, mutta tehkööt mitä lystää, minua lähinnä huvitti tilanne. Joku olisi kuitekin saattanut moisesta mielensä pahoittaa. Enemmän minua korpesi se, että hienosta esiintymisestään huolimatta Pätkälle nousi vihreä lappu, eli T tuli, eli tavoiteltu H jäi tällä kertaa saamatta.

Arvostelussa Tarja Löfman oli sitä mieltä että 9.2.19 Pätkä oli  bortsuksi tyydyttävä:
"3-vuotias uros, jolle toivoisin paremmat rungon mittasuhteet. Hyvä purenta ja pigmentti. Kapea pää ja puutteellinen otsapenger. Niukasti kulmautunut. Hyvä ylälinja. Liikkuu hyvällä askelpituudella, löysästi edestä ja kantaa häntäänsä liian korkealla. Hyvänlaatuinen, tänään kovin niukka karva." 

kuva © Paula Siren-Rodas

Kuitenkin olin tyytyväinen Pätkän käyttäytymiseen näyttelypaikalla ja kehässä, joten ei muuta kuin uutta matoa koukkuun. Samana iltana ilmoitinkin Pätkän sitten meidän seuran omaan ryhmikseen kuukauden päähän, sillä pikkulinnut lauloivat että sinne oli tulossa tuomari joka osaa katsoa ymmärtäväisesti myös vähemmän karvaisia bortsuja.

Ja niinpä maaliskuun puolessa välissä napattiin taas näyttelyhihna taskuun ja mentiin ruuhkaiseksi näyttelytilaksi muuttuneelle treenihallillemme. Bortsuja oli ilmoitettu 38, ja paikalla oli jos jonkinmoista paimenkoiraa. :D Pätkä ei siis ainakaan erottunut joukosta mitenkään, toisin kuin viime kerralla. Tällä kertaa jännitin hiukan miten Pätkä käyttäytyy miestuomarin kopeloinnin kohteenta, mutta tuomari vaikutti oikein leppoisalta tyypiltä, joten ajattelin että ehkäpä Pätkäkin huomaa kiireettömän tunnelman ja esiintyy edukseen. Ja niin se totisesti teki, Pätkä esiintyi kuin olisi muka enemmänkin näyttelyissä käynyt ja ei ahtaasta tilasta huolimatta yhden yhtä kertaa ätissyt kenellekään edes kehän laidalla vuoroa odotellessa. Tuomari oli leppoisa ja selvästi huumorimiehiä, ja saatiin vieläpä kehut mun ja Pätkän välisestä kommunikaatiosta. H tuli ja nyt on Pätkän näyttelyura taputeltu, eläköön! Jos siis tulevaisuudessa ikinä sellainen vahinko pääsee käymään että jossain lajissa valioituminen alkaisi näyttää uhkaavalta, ainakin on H hommattuna jo. Hyvä me!

Arvostelussa 16.3.19 Jari Laakso saneli Pätkästä seuraavaa:
"3v. Ihailtavaa kommunikointia koiran ja esittäjän välillä. Kookas. Hyvä rungon pituus. Bortsun korvat. Terve Liikunta."
Lyhyestä virsi kaunis, vai miten se meni. :)

kuva © Tarja Ahola  

Tästä lähtee

Olen kirjoittanut blogia säännöllisen epäsäännöllisesti vuodesta 2010, mutta koska kirjoittamiseni todella on ollut satunnaista vailla sen kummempaa punaista lankaa, ja ennenkin sellaista loputonta kuulumisten lätistelyä, päätin että nyt aloitetaan puhtaalta pöydältä. Lisäksi vanhan blogin nimi oli valkoinen blogi, ja näiden mustanpuhuvien bortsujen tultua taloon Vinskin manttelinperijöiksi, ei oikeastaan valkoinen blogi nimenä ole enää kovin istuva.
Tämän blogin olisi tarkoitus olla minulle myös tavallaan sellainen muistio jonne kerätään ajatuksia treeneistä, kisaamisesta ja elämästä koirien kanssa yleensä iloineen ja suruineen. Samalla koitan oppia kirjoittamaan hyvin luettavaa, sujuvaa tekstiä, koska jostain syystä olen aina pitänyt kirjoittamisesta mutta en ole ollut siinä kovin hyvä. Lukijoille toivon osaavani antaa meidän kuulumisten lisäksi jotain ajatuksia jotka auttavat ehkä pohtimaan omia treenejä, tai sitten vaikka ihan vaan ajanvietettä ja visuaalista mukavaa, sillä yritän postata tänne myös koirakuvia parhaani mukaan, minä kun olen taipuvainen kulkemaan kamera kädessä ja todella ihastunut Photoshopiin ja Lightroomiin...

Vanhan blogin jätin olemaan, sillä siellä on meidän vanhat kuulumiset joita on itsekin hauska lukea vuosien takaa, plus siellä on melkoinen kuvapankki. Saatan jossain teksteissä viitata jotain sinne suuntaan, joten sittenpä on helppo heittää linkkejä.

Tässä kohtaa varmaan olisi hyvä avata vähän taustaa itsestäni ja koiristani. Lapsuudenkodissani meillä oli punainen chow chow Teppo, joka oli mun paras kaveri, ja joka myös muutti mukanani kun muutin ensimmäiseen omaan kotiini. Teppo oli mahtava persoona, mutta mitään harrastuskoiraa siitä ei kyllä olisi saanut minun silloisilla, enkä usko että nykyisilläkään taidoilla. Lenkkikaverina ja talonvahtina se oli kuitenkin tosi loistava, ja sillä oli todella mahtava kyky aistia mun tunnetilat todella pienistä asioista. Saattelin Teppo-koiran viimeiselle matkalleen sen ollessa 11-vuotias.

Kauaa en osannut olla ilman koiraa, vaan niinhän se meni että kohta olin varannut valkkarinpennun, jota tosin ei koskaan syntynyt. Narttu, jolta odotin urospentua, pyöräytti kolme sievää narttupentua muttei yhtäkään urosta, mutta kasvattaja osasi vinkata toisen valkkaripentueen jossa isänä oli sama uros. Niinpä otin yhteyttä ja yhden tutustumisreissun jälkeen alkoi piinallinen odotus, ja lokakuussa 2008 hain Vinskin kotiin. Muutaman mutkan kautta 1,5v myöhemmin Vinskin puoliveli Ykä liittyi porukkaan. Ykän tarina oli todella surullinen sen terveystilanteen vuoksi, ja tästä lisää voi lukea Valkoisesta Blogista, ja varmaan teen Ykän tarinasta tännekin postauksen kunhan ehdin. Ykän olemassaolo kuitenkin vaikutti minuun syvästi ja sai minut ajattelemaan koiran omistamista ihan erilailla ja tämä varmasti näkyy ja kuuluu minun puheissani ja teksteissäni lopun ikääni.

Siinä missä Ykän kanssa pääsin tutustumaan näyttelyjuttuihin sekä koirien hyvinvointipuoleen oikein aitiopaikalta, Vinski hoiti muun harrastuspuolen. Sitä hankkiessani olin toivonut koiraa, jonka kanssa voisin kokeilla kaikkea mitä mieleen tulee ja opetella uutta, ja sen homman Vinski totisesti on hoitanut kunnialla. Näiltä pojilta olen oppinut valtavasti! Ja sitten jossain kohtaa valkoisten poikien iän karttuessa alkoi tuntua siltä että pitäisi saada pentu taloon.

Monen mutkan, mahdottoman pohdinnan ja piinallisen odotuksen jälkeen meille muutti Päkäpaimenelta ihana Pätkä. Kasvattaja Miikku valitsi pennun mulle, mutta olisin itse valinnut samoin. Pätkän kanssa olenkin sitten saanut opetella kaiken ihan uusiksi, sillä se on luonteeltaan aivan täysin erilainen kuin mikään aiempi koirani, ja välillä oli hetkiä etten tiedä mitä sen kanssa tekisin ja mihin joutuisin. Sinnikkään opettelun ja harjoittelun myötä siitä on kasvanut mulle mahtava kisakaveri, jonka aivoituksista oon jo aina välillä melkein perillä. Pätkä onkin opettanut mua paljon taitavammaksi ohjaajaksi ja sen kanssa olen joutunut miettimään ihan erilaisia asioita kuin Vinskin ja Ykän kanssa koskaan, niin treneeissä kuin arjessakin. Samalla se on antanut todella paljon ja onnistumiset tuntuu superhyviltä, kun niiden eteen on raatanut hartiavoimin.
Pätkän oltua meillä reilu puolisen vuotta, Ykä hävisi taistelun nivelrikkoa vastaan ja jouduin saattelemaan sen viimeiselle matkalleen. Hetken meillä oli taas vain kaksi koiraa.

Pätkän myötä kuitenkin päkäpaimenet veivät mun sydämen, ja niinhän siinä kävi että meille piti tyhjälle koiranpaikalle saada toinenkin päkäpaimen. Viime keväänä meille muutti siis vielä pikkuinen Maukka-poika, joka oli jälleen Miikun meille valitsema pentu. Taaskin olisin itse valinnut samoin, joten kyllä Miikku tietää. <3

Nyt siis tässä blogissa seikkailee kolme koiraa, ja satunnaisesti tekstissä voi vilahtaa myös jo seniori-ikäinen Miinus-kissa. Tervetuloa lukemaan! :)