Olen kirjoittanut blogia säännöllisen epäsäännöllisesti vuodesta 2010, mutta koska kirjoittamiseni todella on ollut satunnaista vailla sen kummempaa punaista lankaa, ja ennenkin sellaista loputonta kuulumisten lätistelyä, päätin että nyt aloitetaan puhtaalta pöydältä. Lisäksi vanhan blogin nimi oli valkoinen blogi, ja näiden mustanpuhuvien bortsujen tultua taloon Vinskin manttelinperijöiksi, ei oikeastaan valkoinen blogi nimenä ole enää kovin istuva.
Tämän blogin olisi tarkoitus olla minulle myös tavallaan sellainen muistio jonne kerätään ajatuksia treeneistä, kisaamisesta ja elämästä koirien kanssa yleensä iloineen ja suruineen. Samalla koitan oppia kirjoittamaan hyvin luettavaa, sujuvaa tekstiä, koska jostain syystä olen aina pitänyt kirjoittamisesta mutta en ole ollut siinä kovin hyvä. Lukijoille toivon osaavani antaa meidän kuulumisten lisäksi jotain ajatuksia jotka auttavat ehkä pohtimaan omia treenejä, tai sitten vaikka ihan vaan ajanvietettä ja visuaalista mukavaa, sillä yritän postata tänne myös koirakuvia parhaani mukaan, minä kun olen taipuvainen kulkemaan kamera kädessä ja todella ihastunut Photoshopiin ja Lightroomiin...
Vanhan blogin jätin olemaan, sillä siellä on meidän vanhat kuulumiset joita on itsekin hauska lukea vuosien takaa, plus siellä on melkoinen kuvapankki. Saatan jossain teksteissä viitata jotain sinne suuntaan, joten sittenpä on helppo heittää linkkejä.
Tässä kohtaa varmaan olisi hyvä avata vähän taustaa itsestäni ja koiristani. Lapsuudenkodissani meillä oli punainen chow chow Teppo, joka oli mun paras kaveri, ja joka myös muutti mukanani kun muutin ensimmäiseen omaan kotiini. Teppo oli mahtava persoona, mutta mitään harrastuskoiraa siitä ei kyllä olisi saanut minun silloisilla, enkä usko että nykyisilläkään taidoilla. Lenkkikaverina ja talonvahtina se oli kuitenkin tosi loistava, ja sillä oli todella mahtava kyky aistia mun tunnetilat todella pienistä asioista. Saattelin Teppo-koiran viimeiselle matkalleen sen ollessa 11-vuotias.
Kauaa en osannut olla ilman koiraa, vaan niinhän se meni että kohta olin varannut valkkarinpennun, jota tosin ei koskaan syntynyt. Narttu, jolta odotin urospentua, pyöräytti kolme sievää narttupentua muttei yhtäkään urosta, mutta kasvattaja osasi vinkata toisen valkkaripentueen jossa isänä oli sama uros. Niinpä otin yhteyttä ja yhden tutustumisreissun jälkeen alkoi piinallinen odotus, ja lokakuussa 2008 hain Vinskin kotiin. Muutaman mutkan kautta 1,5v myöhemmin Vinskin puoliveli Ykä liittyi porukkaan. Ykän tarina oli todella surullinen sen terveystilanteen vuoksi, ja tästä lisää voi lukea Valkoisesta Blogista, ja varmaan teen Ykän tarinasta tännekin postauksen kunhan ehdin. Ykän olemassaolo kuitenkin vaikutti minuun syvästi ja sai minut ajattelemaan koiran omistamista ihan erilailla ja tämä varmasti näkyy ja kuuluu minun puheissani ja teksteissäni lopun ikääni.
Siinä missä Ykän kanssa pääsin tutustumaan näyttelyjuttuihin sekä koirien hyvinvointipuoleen oikein aitiopaikalta, Vinski hoiti muun harrastuspuolen. Sitä hankkiessani olin toivonut koiraa, jonka kanssa voisin kokeilla kaikkea mitä mieleen tulee ja opetella uutta, ja sen homman Vinski totisesti on hoitanut kunnialla. Näiltä pojilta olen oppinut valtavasti! Ja sitten jossain kohtaa valkoisten poikien iän karttuessa alkoi tuntua siltä että pitäisi saada pentu taloon.
Monen mutkan, mahdottoman pohdinnan ja piinallisen odotuksen jälkeen meille muutti Päkäpaimenelta ihana Pätkä. Kasvattaja Miikku valitsi pennun mulle, mutta olisin itse valinnut samoin. Pätkän kanssa olenkin sitten saanut opetella kaiken ihan uusiksi, sillä se on luonteeltaan aivan täysin erilainen kuin mikään aiempi koirani, ja välillä oli hetkiä etten tiedä mitä sen kanssa tekisin ja mihin joutuisin. Sinnikkään opettelun ja harjoittelun myötä siitä on kasvanut mulle mahtava kisakaveri, jonka aivoituksista oon jo aina välillä melkein perillä. Pätkä onkin opettanut mua paljon taitavammaksi ohjaajaksi ja sen kanssa olen joutunut miettimään ihan erilaisia asioita kuin Vinskin ja Ykän kanssa koskaan, niin treneeissä kuin arjessakin. Samalla se on antanut todella paljon ja onnistumiset tuntuu superhyviltä, kun niiden eteen on raatanut hartiavoimin.
Pätkän oltua meillä reilu puolisen vuotta, Ykä hävisi taistelun nivelrikkoa vastaan ja jouduin saattelemaan sen viimeiselle matkalleen. Hetken meillä oli taas vain kaksi koiraa.
Pätkän myötä kuitenkin päkäpaimenet veivät mun sydämen, ja niinhän siinä kävi että meille piti tyhjälle koiranpaikalle saada toinenkin päkäpaimen. Viime keväänä meille muutti siis vielä pikkuinen Maukka-poika, joka oli jälleen Miikun meille valitsema pentu. Taaskin olisin itse valinnut samoin, joten kyllä Miikku tietää. <3
Nyt siis tässä blogissa seikkailee kolme koiraa, ja satunnaisesti tekstissä voi vilahtaa myös jo seniori-ikäinen Miinus-kissa. Tervetuloa lukemaan! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti